ProZ.com translation contests »
17th Translation Contest: "The Sounds of Silence" » English to Finnish » Entry #23819


Source text in English

Translation #23819

A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.

And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.

What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much.
Tälle ajalle on ominaista hiljaisuuden kaipuu, joka ei näytä täyttyvän mitenkään. Näin on etenkin kehittyneissä maissa. Melua ja häirintää tulee joka puolelta jatkuvasti: liikenteestä, loputtomista puhelinäänistä, junien ja bussien digitaalisista ilmoituksista ja jopa tyhjissäkin toimistoissa aina päällä olevista televisioista. Ihmiskunta on uuvuttamassa itsensä melulla ja kaipaa hiljaisuutta – luonnossa, avomerellä tai hiljaisuuteen ja keskittymiseen panostavissa retriiteissä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa Sorbonnesta löytämästään turvapaikasta ja norjalainen tutkimusretkeilijä Erling Kagge muistoistaan asumattomalta Etelänavalta, jonne kumpikin on yrittänyt paeta.

Corbin huomauttaa kuitenkin kirjassaan "A History of Silence" (hiljaisuuden historia), ettei melu ole todennäköisesti lisääntynyt lainkaan. Ennen ilmatäytteisiä renkaita kaupunkien katukivetyksillä kuultiin metallireunaisten pyörien ja hevosenkenkien korviahuumaavaa kolinaa. Kännyköiden yksinpuhelujen sijasta busseissa ja junissa korviin kantautui keskustelua. Sanomalehtien myyjät eivät odottaneet ostajia hiljaa paikallaan vaan mainostivat lehtiään kovalla äänellä. Sama päti kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen makrillin myyjiin. Teatterissa ja oopperassa vallitsi hurrausten ja buuausten kovaääninen kaaos. Maaseudullakaan ei ollut hiljaista, sillä siellä kaikui laulu työn lomassa. Laulu on nyt loppunut.

Mikä siis on muuttunut? Ei niinkään melun määrä, josta valitettiin myös aiemmilla vuosisadoilla, vaan häiriöiden määrä, joka täyttää hiljaisuuden tilan. Tässä tavataankin toinen paradoksi: kun hiljaisuus lopulta täyttää oman tilansa – mäntymetsän keskellä, tyhjällä aavikolla, yhtäkkiä tyhjentyneessä huoneessa – se onkin usein pelottava kokemus. Pelko hiipii sisimpään; korva yrittää automaattisesti kuulla mitä tahansa, mikä pelastaisi meidät tältä tuntemattomalta tyhjyydeltä: linnun äänen, tulen räiskeen tai puun lehtien kahinan. Ihmiset haluavat hiljaisuutta mutta vain pieninä annoksina.


Discuss this entry