A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.
And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.
What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much. | Ajan henkeen kuuluu, että ainakin kehittyneissä maissa kaivataan hiljaisuutta, mutta sitä ei löydy. Liikenteen pauhu, taukoamaton puhelinten piippaus, digitaaliset kuulutukset linja-autoissa ja junissa, tyhjissäkin toimistoissa huutavat televisiot raastavat korvia ja katkovat ajatuksia jatkuvasti. Melu uhkaa kuluttaa ihmisen loppuun, joten hän kaipaa sen vastakohtaa, olipa se luonnossa, aavalla merellä tai jossakin rauhoittumiselle ja keskittymiselle omistetussa retriitissä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa suojapaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Etelänapamantereen lakeuksilta eli omista pakopaikoistaan. Silti, kuten Corbin osoittaa teoksessaan "A History of Silence", melua ei välttämättä ole sen enempää kuin ennenkään. Ennen ilmatäytteisiä renkaita katukiveyksillä kolistelivat metallivanteiset pyörät ja hevosenkengät. Ennen vapaaehtoista vetäytymistä matkapuhelinten taakse linja-autoissa ja junissa raikui puheensorina. Sanomalehtikauppiaat eivät nököttäneet pinkkojensa vieressä mykkänä, vaan mainostivat tuotteitaan täysin rinnoin, kuten tekivät myös kirsikka-, orvokki- ja makrillikauppiaat. Teatteri- ja oopperatalot olivat yhtä hurraa- ja välihuutojen kaaosta. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat uurastaessaan. Nykyisin he eivät laula. Muuttunut ei ole niinkään melun määrä, josta valitettiin aiempinakin vuosisatoina, vaan häiriön määrä; se on vallannut tilan, jossa saattaisi muuten vallita hiljaisuus. Siinä siintää uusi paradoksi, koska kun hiljaisuus vallitsee – mäntymetsän siimeksessä, aavikon avaruudessa, äkisti tyhjentyneessä huoneessa – se tuntuu usein pelottavalta suotavan sijaan. Pelko valtaa alaa; korva takertuu vaistomaisesti mihin tahansa ääneen, olipa se tulen rätinää, linnunlaulua tai lehtien kahinaa, joka pelastaa sen vieraalta tyhjyydeltä. Ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutteivat niin paljoa. |