A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.
And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.
What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much. | Ajan trendi, ainakin kehittyneessä maailmassa, on se, että ihmiset kaipaavat hiljaisuutta löytämättä sitä. Liikenteen pauhu, loppumaton puhelimien piipitys, digitaaliset kuulutukset busseissa ja junissa, ja jopa tyhjissä toimistoissa pauhaavat televisiot, ovat jatkuvaa melusaastetta ja häiriötä. Ihmisrotu näännyttää itsensä jatkuvalla melulla ja janoaa sen vastakohtaa - joko erämaasta, laajalta valtamereltä tai joltain hiljaisuuteen ja keskittymiseen pyhitetystä retriitistä. Historianprofessori Alain Corbin kirjoittaa turvapaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Antarktiksen autiomailla, joihin molemmat ovat yrittäneet paeta. Ja silti, aivan kuten Corbin huomauttaa "Hiljaisuuden historiassa", ääntä ei todennäköisesti ole sen enempää kuin aiemminkaan. Ennen pneumaattisia renkaita, kadut olivat täynnä metallirenkaiden korviahuumaavaa kalinaa ja hevosenkenkien kopinaa kiveyksellä. Ennen vapaaehtoista matkapuhelimiin eristäytymistä, bussit ja junat kaikuivat keskustelua. Sanomalehtien myyjät eivät jättäneet myyntitavaroitaan mykkiin pinoihin, vaan mainostivat niitä kovaan ääneen, aivan kuten kirsikoiden, orvokkien tai tuoreen makrillin myyjät. Teatteri ja ooppera olivat suosionosoitusten ja päällepuhumisen kaaosta. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat rehkiessään. Enää laulua ei kuulu. Äänen määrä, josta aiemmillakin vuosisadoilla valitettiin, ei niinkään ole muuttunut, vaan häiriön määrä, joka hallitsee tilaa, johon hiljaisuus voisi tunkeutua. Siinä piilee toinen paradoksi, koska kun hiljaisuus saapuu - mäntymetsän siimekseen, puuttomaan autiomaahan, yhtäkkiä tyhjentyneeseen huoneeseen - se usein hermostuttaa kaivatun sijaan. Pelko hiipii mieleen; korva herkistyy vaistomaisesti kaikelle, olkoon se tulipalon rätinää, linnunlaulua tai lehtien havinaa, pelastuakseen vieraalta tyhjyydeltä. Ihmiset haluavat hiljaisuutta, mutta eivät niin paljon. |